Uutiskauppa

Olisitko sinä valmis maksamaan mahdollisuudesta kertoa julkisesti, millaista journalismia luet?

Kyllä olet, uskoo kalifornialainen kasvuyritys Kachingle ja joukko muita samantyyppisiä maksujärjestelmiä.

Kachingle toimii näin: Julkaisija ottaa Kachinglen maksumallin käyttöön julkaisunsa internetsivuille. Kachingle näkyy sivuilla pienenä mitalinkaltaisena ikonina. Jos lukija haluaa maksaa sisällöstä, hän klikkaa Kachingle-mitalia. Silloin hänestä tulee Kachinglen käyttäjä eli kachinglaaja. Hän maksaa viisi dollaria kuukaudessa, ja viidellä dollarilla hän saa lukea niin monta Kachinglea käyttävää nettisivua kuin haluaa. Kun lukija ryhtyy kachinglaajaksi, hänen nimensä ilmestyy julkaisun nettisivulla olevaan kachinglaajien nimilistaan.

Mutta miksi kukaan maksaisi uutisista, jos he voivat saada samat uutiset ilmaiseksi netistä?

“Koska lukija haluaa lähettää julkisesti sosiaalisia signaaleja sisällöstä, jota he lukevat”, Cynthia Typaldos, Kachinglen johtaja ja perustaja, sanoo.

Toisin sanoen, kun lukija käyttää Kachinglea, hän kertoo maailmalle: “Tällainen olen siltä osin, millaisia uutisia luen.”

“Kyse on kunniasta sekä persoonan, eräänlaisen online-minän rakentamisesta internetissä. Offline-maailmassa eli netin ulkopuolella ihmiset luovat persoonaansa autoilla, matkakohteilla ja kirjavalinnoilla. Nykyisin ihmiset luovat ja jakavat persoonaansa netissä, ja kachinglaajaksi tuleminen on osa tätä persoonaa”, Typaldos sanoo.

Sitä paitsi, Typaldos huomauttaa, osa lukijoista on valmis maksamaan journalismista. Hän siteeraa kahta mielipidemittausta. Toisen on tehnyt Der Spiegel, saksalainen aikakauslehti. Kyselyn mukaan 30 prosenttia Spiegelin lukijoista voisi maksaa journalismista netissä. Toisen mittauksen on tehnyt norjalainen julkaisu Dagbladet.no, ja tuloksen mukaan 20 prosenttia lukijoista on valmis maksamaan sisällöstä Kachinglen kautta. Jos näin suuri osuus lukijoista on halukkaita maksamaan, ja he todella maksavat, paine saa muutkin lukijat halukkammaaksi maksamaan, Typaldos sanoo.

Kachingle on ilmainen julkaisijoille. Kachingle saa 20 prosenttia lukijan maksamasta viidestä dollarista. Loput viidestä dollarista menee julkaisijoille. Osuus jakautuu kachinglaajan käyttämien sivustojen kesken sen perusteella, kuinka monena päivänä lukija käy sivuilla.

Kachinglen käyttö maksaa lukijalle – ainakin aluksi – viisi dollaria kuukaudessa. Summa on sama, kävi lukija sitten 20 tai 200 uutissivustolla kuukaudessa. Maksu pysyy samana, kävi lukija suurilla, tunnetuilla sivustoilla tai pienten, paikallisten lehtien sivuilla.

Maksu on kaikille ja kaikesta sama, koska Kachinglen käytön pitää olla mahdollisimman yksinkertaista, Typaldos sanoo.

“Emme halua Kachingleen henkistä toimitusmaksua. Toisin sanoen, Kachinglen kautta on äärimmäisen helppoa maksaa. Kun summa on aina sama eikä sille ole vaihtoehtoja, lukijan ei tarvitse miettiä, kuinka paljon hän haluaa maksaa”, Typaldos sanoo.

Kuulostaa järkevältä. Kun olet ollut lahjoittamassa rahaa, kuinka monta kertaa olet jäänyt jumiin vaiheeseen, jossa pitäisi päättää, kuinka paljon haluat lahjoittaa? Kysymykset kuten “Paljonko minun pitäisi maksaa? Onko tämä summa tarpeeksi? Onko minulla varaa tähän?” voivat jumittaa lahjoitusprosessin.

Kachinglen tasamaksumalli poikkeaa perinteisistä sanomalehden tilaajamaksukäytännöistä. Perinteisesti maanlaajuisten lehtien tilaaminen postilaatikkoon kannettuna on maksanut enemmän kuin paikallisten sanomalehtien tilaaminen. Kachinglen kautta journalismin lukeminen netissä maksaisi aina saman verran, oli lehti millainen tahansa. Tai oli sisältö millaista tahansa – viihdettä, kansainvälisiä uutisia tai analyysiä.

Kachinglen tasamaksuperiaate muistuttaa hieman kommunismia: sama palkka kaikille, työtehtävästä riippumatta. Kachinglen tapauksessa periaate kulkee malliin: sama maksu, oli journalismi millaista tahansa.

Mutta sopiiko Kachinglen tasamaksumalli todella journalismiteollisuuteen? Esimeriksi tutkiva journalismi tulee usein kalliimmaksi kuin viihdejournalismi. Eikö olisi reilua maksaa enemmän tutkivasta journalismista?

Kachingle saattaa myöhemmin muuttaa tasamaksumallinsa ja tarjota useampia maksuvaihtoehtoja. Kachinglen tavoite on nostaa maksu 30-40 dollariin kuukaudessa. Tämä tehdään Typaldoksen mukaan lähettämällä kachinglaajalle viestejä, sosiaalisia signaaleja, muiden kachinglaajien journalismin kulutuksesta. Lukijat saavat esimerkiksi tällaisia viestejä: “Käyt kymmenellä uutissivustolla kuukaudessa. Yleensä kaltaisesi lukijat, jotka käyvät kymmenellä uutissivustolla kuukaudessa, maksavat 20 dollaria kuukaudessa. Maksatko sinä 20 dollaria?”

Kachinglen maksumalli voisi vaikuttaa julkaisubisneksen rahavirtojen läpinäkyvyyteen. Kachinglen kautta maksetut summat ovat julkisia, koska tulo, jonka sivusto saa yhdeltä kachinglaajalta, näkyy sivuilta. Näitä summia ynnäämällä kuka tahansa voi nähdä, kuinka paljon tietty sivusto tekee rahaa. Jos kachinglaajan maksamasta viidestä dollarista menee esimerkiksi 1.52 dollaria New York Timesin Bits-blogille, summa näkyy Bits-blogin sivuilla.

Tämä läpinäkyvyys voi johtaa lukijoiden valtaistumiseen. Lukijat haluavat lisää sananvaltaa siitä, miten heidän rahojaan käytetään. Vähän samaan tapaan kuin äänestämisessä: kun äänestät poliitikkoa, haluat, että poliitikolla on sananvaltaa puolueessa. Jos puolue ei käytä antamaasi valtuutusta hyvin, joko valitat tai viet äänesi muualle.

Kachinglen avulla lukija voi myös tukea juuri haluamaansa osaa julkaisusta, koska julkaisun jokaisella sivulla – talousuutisilla, kulttuuriuutisilla, blogeilla – on oma Kachingle-mitalinsa. Vastakohta on sanomalehtien perinteinen, nykyinen “saat sen kaiken, haluat kaiken tai et, luet kaiken tai et” -tilausmalli.

Katsotaanpa esimerkkiä. Lehden talousblogilla on enemmän kachinglaajia kuin saman julkaisun viihdesivuilla. Julkaisija irtisanoo taloustoimittajia ja palkkaa lisää viihdekirjoittajia. Koska lukijat ovat kokeneet poliittisen sisällön tärkeäksi ja maksaneet siitä, he saattavat alkaa valittaa ja jopa vaatia julkaisua satsamaan enemmän taloussivuihin.

Myöhemmin tänä kesänä julkistettava Kachingle ei ole ainoa mikromaksu- tai lahjoitusmalli, joka yrittää luoda uutta tulovirtaa sanomalehdille. Muita samantyyppisiä ovat esimerkiksi PayyAttention,

Contenture, Inamoon ja EmanciPay. Voiko Kachinglesta tai jostakin muusta samantyyppisestä mallistatulla kestävä liiketoimintamalli journalismille? Tai voisiko se edes tarjota yhden tulovirran?

Jotta tuohon kysymykseen voi vastata, pitäisi tietää, ketkä käyttävät Kachinglea. Käyttäisinkö minä Kachinglea? Ehkä, jos ystäväni käyttäisivät sitä myös. En haluaisi tuntea itseäni ulkopuoliseksi. Se on yksi syistä, miksi liityin Facebookiin ja Twitteriin.

En myöskään halua olla pummilla matkustaja, joka ei kanna vastuutaan hyvän journalismin tukemisesta tai joka ei halua maksaa siitä, mistä kuluttaa. Maksan veroni enkä matkusta jäniksenä julkisessa liikenteessä – haluan olla hyvä kansalainen. Ja olen jopa vähän ylpeä siitä. Ja valmis kertomaan siitä julkisesti. Ehkä sama voisi päteä journalismiin?

Vapaaehtoisen maksamisen ja hyvän kansalaisuudenajatuksen  yhdistäminen on kiinnostava idea. Kachingle luo eräänlaisen omantunnon muurin journalismiin maksumuurin sijaan. Maksumuuri-mallissa (engl. paywall) lukijan on pakko maksaa päästääkseen lukemaan sisältöä netissä. Omantunnon muuri sen sijaan asettaa lukijalle paineen maksaa journalismista, koska maksamatta jättäminen rikkoisi sosiaalista normia.  Julkaisijoiden täytyy kuitenkin kouluttaa lukijoita, että tämä onnistuisi, journalisti ja mediakonsultti Steve Outing huomauttaa kolumnissaan Editor and Publisher -julkaisussa.

Tuntuu kuitenkin epärealistiselta, että universaalista juomarahakulhosta, johon Kachinglea on verrattu, voisi tulla kestävä liiketoimintamalli journalismille. Mutta ehkä se ei ole mahdotonta. Lahjoituksiin perustuvalla journalismilla on nimittäin pitkä historia monissa maissa kuten Yhdysvalloissa.

Yhdysvalloissa esimerkiksi maanlaajuinen paikallisten radioiden verkosto National Public Radio saa osan tuloistaan lahjoituksista. Tässä mallissa ne maksavat, joilla on varaa. Silti nekin, joilla ei ole varaa maksaa journalismista, pääsevät kuluttamaan journalismia. Mutta onko se reilua? Ja voisiko Kachinglen malli toimia Suomessa, jossa lahjoituskulttuuri on vieraampi kuin Yhdysvalloissa?