On keskiviikkoaamu, ja näistä aiheista keskustellaan uutiskokouksessa Public Pressin toimituksessa San Franciscossa, Kaliforniassa. Onko aiheissa jotakin uutta, jotakin sellaista, mistä kaupungin päälehti San Francisco Chronicle ei kirjoittaisi?

Ei. Silti Public Press on luomassa uutta: Päivittäistä, paperille painettua sanomalehteä ilman mainoksia. Lehteä, jota pyörittää voittoa tavoittelematon järjestö.

“Lukijakeskeinen, ei-kaupallinen sanomalehti, joka ei ole keskittynyt palvelemaan mainostajien tarpeita vaan yhteisön tarpeita”, Public Pressin perustaja Michael Stoll määrittelee tavoitteen.

Stoll kuvailee, miten sanomalehdet palvelevat hänen mielestään mainostajia.

“Lehdissä on esimerkiksi liitteitä, jotka kertovat kalliista luksustuotteista. Tuotteista, joihin tavallisilla ihmisillä ei ole varaa. Ja tämän kaupungin päälehdessä San Francisco Chroniclessa on asunnonmyyntiliite. Palveleeko sellainen liite lukijoita kaupungissa, jossa kaksi kolmasosaa asukkaista vuokraa? Miksi lehti keskittyy asunnonmyyntiin, kun suurin osa potentiaalisista lukijoista asuu vuokralla?” Stoll kysyy.

Koska lehdet haluavat houkutella mainostajia, Stoll vastaa itse kysymykseensä. Mainostajien palvelemisen sijaan Public Press haluaa kirjoittaa aiheista, joilla on merkitystä lukijoille.

“Yhteiskuntapolitiikka ja sosiaaliasiat. Työntekijöihin liittyvät aiheet, kuten palkat. Maidon hinta. Työmatkat”, Stoll listaa aiheita, joita Public Press haluaa käsitellä.

Public Press ei kirjoita tunteisiin perustuvia tai sensaatiohakuisia juttuja, ei juttuja pelkän tarinankertomisen takia, tai juttuja, jotka perustuvat yksilön kokemukseen.

Public Press on yksi monista paikallisista ja hyperpaikallisista journalismikokeiluista Yhdysvalloissa. Muita samantyyppisiä ovat MinnPost Minnesotassa, GothamGazette New Yorkissa, St. Louis Beacon Missourissa ja VoiceofSanDiego San Diegossa, Kaliforniassa.

Kaikki ovat voittoa tavoittelemattomia julkaisuja, jotka keskittyvät paikallisiin uutisiin. Rahoitus tulee lahjoituksista sekä apurahoista, ja osa sivustoista saa tuloja mainoksista. Public Press saattaa kuitenkin olla ainutlaatuinen, koska se haluaa alkaa julkaista painettua lehteä. Muut paikalliset sivustot ilmestyvät verkossa..

Mutta miksi painettu lehti? Eikö kaikki ole nykyisin verkossa?

“Kaikki eivät Yhdysvalloissa pääse käyttämään tietokoneita tai internetiin. Jos journalismi rajaa heidät piirinsä ulkopuolelle, nämä ihmiset jäävät vaille tietoa, jota he tarvitsevat tullakseen aktiivisiksi ja valveutuneiksi kansalaisiksi.”

Hyperpaikallinen sisältö ei myöskään Stollin mielestä välttämättä toimi verkossa hyvin. Painettu lehti voi olla houkuttelevampi paikallisesti, koska se on näkyvämpi.

Ja Stoll uskoo, että painetulla sanomalehdellä on vielä markkinoita: hänen mukaansa Yhdysvalloissa myydään edelleen 50 miljoonaa sanomalehteä päivässä.

“Jos sanomalehdessä on vielä elinvoimaa jäljellä, haluammeko hylätä sen megakorporaatioille, jotka ovat  vallanneet melkein jokaisen sanomalehden tässä maassa? Vai haluammeko tuoda sanomalehden takaisin yhteisöön ja palauttaa vähän vastuuta yleisölle?

Kuten muut hyperpaikalliset julkaisut, Public Press pitää yhteisöä uutistuotannon tärkeänä osana. Stollin mukaan perinteinen media usein ohittaa yhteisön.

Lukijat eivät perinteisesti voi ehdottaa muutoksia sanomalehden muotoon tai sisältöön tai puhua toimittajien kanssa. Lukijoilla ei myöskään ole paljon mahdollisuutta keskustella tai väiteillä uutisista, paitsi ehkä kirjoittaa kommentti nettiin tai teksti mielipidepalstalle.

Stoll uskoo, että voittoa tavoittelematon, missiovetoinen organisaatio pystyy palvelemaan yleisöä paremmin kuin voittoa tavoitteleva organisaatio.

Paitsi aiheet ja käsittelytavat, myös sanomalehden rakenne pitää uudistaa, Stoll sanoo. Sanomalehden etusivulla pitäisi esimerkiksi olla selkeä, kattava sisällysluettelo. Niin lukijan ei tarvitsisi selata koko lehteä nähdäkseen sisällön. Mutta mainostajat eivät siitä pidä, koska lukijat eivät enää harhaile koko lehteä läpi, eikä niin moni silmäpari enää näe mainoksia.

Stollin mukaan sanomalehden uudistamisesta on taloudellista etua. Esimerkiksi lehden koko voi pienentyy, koska mainokset eivät vie tilaa. Siten painatuskulut laskevat.

“Kun sanomalehden liiketoimintamallia muuttaa, on vapaa muuttamaan myös designia, rahoitusta ja lukijakokemusta. Ehkä sanomalehti voi siten saada takaisin lukijoita, jotka ovat hylänneet painetun lehden, koska se on epämukava lukea eikä vastaa lukijoiden tarpeita.”

Public Press aloitti julkaisemisen maaliskuussa. Jutut ovat toistaiseksi saatavilla verkossa ilmaiseksi. Public Pressin nettisivulla oli heinäkuussa noin 4000 kävijää. Vapaaehtoiset toimittajat ja kuvaajat tuottavat pääosan sisällön.

Toiminta rahoitetaan lahjoituksilla ja apurahoilla. Kun Public Press alkaa julkaista päivittäistä sanomalehteä, rahaa alkaa tulla jäsenmaksuista. Public Press haluaa kehittää jäsenyysmallista vakiintuneen liiketoimintamallin sanomalehdelle.

Jäsenyys antaa lukijalle – tai jäsenelle – enemmän oikeuksia kuin perinteinen tilaajamalli, jossa lukija on melko passiivinen. Jäsenet voisivat esimerkiksi äänestää lehden hallituksesta ja saada alennuksia yhteistyökumppaneilta kuten museoilta ja kirjakaupoilta.

Public Pressin idea kuulostaa hyvältä: Journalismia, jolla on merkitystä. Yhteisö  on mukana luomassa lehteä, kaupungintalolla on vahtkoiransa. Eikä lehdessä ole rasittavat mainoksia!

Mutta kuinka Public Press aikoo menestyä? Mistä rahat?

“Haluamme olla journalismissa sitä, mitä Howard Deanin kampanja oli politiikassa, eli kerätä paljon pieniä lahjoituksia”, Stoll sanoo.

Demokraattipoliitikko Howard Dean pyrki presidenttiehdokkaaksi Yhdysvalloissa vuonna 2004. Hän keräsi kampanjadollarinsa pitkälti pienistä lahjoituksista. Presidentti Barack Obama käytti Deanin oppeja hyväkseen omassa kampanjassaan viime vuonna.

Public Pressin liiketoimintamalli ei ole uutta Yhdysvalloissa. Esimerkiksi radioverkosto National Public Radiorahoittaa osan toiminnastaan lahjoituksilla. Voittoa tavoittelemattomat kuluttajien tarpeisiin vastaavat aikakauslehdet, kuten tuotearvioita julkaiseva Consumer Report, perustuvat usein jäsenyyksiin, eikä niissä ole mainoksia.

“Paikallinen radioasema antaa tuotteensa ilmaiseksi kuulijoille. Toiminta tukeutuu 10 prosenttiin kuulijoista, jotka antavat pienen lahjoituksen tukeakseen ainutlaatuista palvelua. Ja kuluttajalehti Consumer Report on pysynyt voittoatavoittelemattomana ja ilman mainoksia 70 vuotta”, Stoll sanoo.

Mutta silti – paperille painettu paikallinen lehti, maksullinen – voiko se toimia, kun paikallisuutisia on ilmaiseksi netissä yllin kyllin?

Olisitko sinä valmis maksamaan mahdollisuudesta kertoa julkisesti, millaista journalismia luet?

Kyllä olet, uskoo kalifornialainen kasvuyritys Kachingle ja joukko muita samantyyppisiä maksujärjestelmiä.

Kachingle toimii näin: Julkaisija ottaa Kachinglen maksumallin käyttöön julkaisunsa internetsivuille. Kachingle näkyy sivuilla pienenä mitalinkaltaisena ikonina. Jos lukija haluaa maksaa sisällöstä, hän klikkaa Kachingle-mitalia. Silloin hänestä tulee Kachinglen käyttäjä eli kachinglaaja. Hän maksaa viisi dollaria kuukaudessa, ja viidellä dollarilla hän saa lukea niin monta Kachinglea käyttävää nettisivua kuin haluaa. Kun lukija ryhtyy kachinglaajaksi, hänen nimensä ilmestyy julkaisun nettisivulla olevaan kachinglaajien nimilistaan.

Mutta miksi kukaan maksaisi uutisista, jos he voivat saada samat uutiset ilmaiseksi netistä?

“Koska lukija haluaa lähettää julkisesti sosiaalisia signaaleja sisällöstä, jota he lukevat”, Cynthia Typaldos, Kachinglen johtaja ja perustaja, sanoo.

Toisin sanoen, kun lukija käyttää Kachinglea, hän kertoo maailmalle: “Tällainen olen siltä osin, millaisia uutisia luen.”

“Kyse on kunniasta sekä persoonan, eräänlaisen online-minän rakentamisesta internetissä. Offline-maailmassa eli netin ulkopuolella ihmiset luovat persoonaansa autoilla, matkakohteilla ja kirjavalinnoilla. Nykyisin ihmiset luovat ja jakavat persoonaansa netissä, ja kachinglaajaksi tuleminen on osa tätä persoonaa”, Typaldos sanoo.

Sitä paitsi, Typaldos huomauttaa, osa lukijoista on valmis maksamaan journalismista. Hän siteeraa kahta mielipidemittausta. Toisen on tehnyt Der Spiegel, saksalainen aikakauslehti. Kyselyn mukaan 30 prosenttia Spiegelin lukijoista voisi maksaa journalismista netissä. Toisen mittauksen on tehnyt norjalainen julkaisu Dagbladet.no, ja tuloksen mukaan 20 prosenttia lukijoista on valmis maksamaan sisällöstä Kachinglen kautta. Jos näin suuri osuus lukijoista on halukkaita maksamaan, ja he todella maksavat, paine saa muutkin lukijat halukkammaaksi maksamaan, Typaldos sanoo.

Kachingle on ilmainen julkaisijoille. Kachingle saa 20 prosenttia lukijan maksamasta viidestä dollarista. Loput viidestä dollarista menee julkaisijoille. Osuus jakautuu kachinglaajan käyttämien sivustojen kesken sen perusteella, kuinka monena päivänä lukija käy sivuilla.

Kachinglen käyttö maksaa lukijalle – ainakin aluksi – viisi dollaria kuukaudessa. Summa on sama, kävi lukija sitten 20 tai 200 uutissivustolla kuukaudessa. Maksu pysyy samana, kävi lukija suurilla, tunnetuilla sivustoilla tai pienten, paikallisten lehtien sivuilla.

Maksu on kaikille ja kaikesta sama, koska Kachinglen käytön pitää olla mahdollisimman yksinkertaista, Typaldos sanoo.

“Emme halua Kachingleen henkistä toimitusmaksua. Toisin sanoen, Kachinglen kautta on äärimmäisen helppoa maksaa. Kun summa on aina sama eikä sille ole vaihtoehtoja, lukijan ei tarvitse miettiä, kuinka paljon hän haluaa maksaa”, Typaldos sanoo.

Kuulostaa järkevältä. Kun olet ollut lahjoittamassa rahaa, kuinka monta kertaa olet jäänyt jumiin vaiheeseen, jossa pitäisi päättää, kuinka paljon haluat lahjoittaa? Kysymykset kuten “Paljonko minun pitäisi maksaa? Onko tämä summa tarpeeksi? Onko minulla varaa tähän?” voivat jumittaa lahjoitusprosessin.

Kachinglen tasamaksumalli poikkeaa perinteisistä sanomalehden tilaajamaksukäytännöistä. Perinteisesti maanlaajuisten lehtien tilaaminen postilaatikkoon kannettuna on maksanut enemmän kuin paikallisten sanomalehtien tilaaminen. Kachinglen kautta journalismin lukeminen netissä maksaisi aina saman verran, oli lehti millainen tahansa. Tai oli sisältö millaista tahansa – viihdettä, kansainvälisiä uutisia tai analyysiä.

Kachinglen tasamaksuperiaate muistuttaa hieman kommunismia: sama palkka kaikille, työtehtävästä riippumatta. Kachinglen tapauksessa periaate kulkee malliin: sama maksu, oli journalismi millaista tahansa.

Mutta sopiiko Kachinglen tasamaksumalli todella journalismiteollisuuteen? Esimeriksi tutkiva journalismi tulee usein kalliimmaksi kuin viihdejournalismi. Eikö olisi reilua maksaa enemmän tutkivasta journalismista?

Kachingle saattaa myöhemmin muuttaa tasamaksumallinsa ja tarjota useampia maksuvaihtoehtoja. Kachinglen tavoite on nostaa maksu 30-40 dollariin kuukaudessa. Tämä tehdään Typaldoksen mukaan lähettämällä kachinglaajalle viestejä, sosiaalisia signaaleja, muiden kachinglaajien journalismin kulutuksesta. Lukijat saavat esimerkiksi tällaisia viestejä: “Käyt kymmenellä uutissivustolla kuukaudessa. Yleensä kaltaisesi lukijat, jotka käyvät kymmenellä uutissivustolla kuukaudessa, maksavat 20 dollaria kuukaudessa. Maksatko sinä 20 dollaria?”

Kachinglen maksumalli voisi vaikuttaa julkaisubisneksen rahavirtojen läpinäkyvyyteen. Kachinglen kautta maksetut summat ovat julkisia, koska tulo, jonka sivusto saa yhdeltä kachinglaajalta, näkyy sivuilta. Näitä summia ynnäämällä kuka tahansa voi nähdä, kuinka paljon tietty sivusto tekee rahaa. Jos kachinglaajan maksamasta viidestä dollarista menee esimerkiksi 1.52 dollaria New York Timesin Bits-blogille, summa näkyy Bits-blogin sivuilla.

Tämä läpinäkyvyys voi johtaa lukijoiden valtaistumiseen. Lukijat haluavat lisää sananvaltaa siitä, miten heidän rahojaan käytetään. Vähän samaan tapaan kuin äänestämisessä: kun äänestät poliitikkoa, haluat, että poliitikolla on sananvaltaa puolueessa. Jos puolue ei käytä antamaasi valtuutusta hyvin, joko valitat tai viet äänesi muualle.

Kachinglen avulla lukija voi myös tukea juuri haluamaansa osaa julkaisusta, koska julkaisun jokaisella sivulla – talousuutisilla, kulttuuriuutisilla, blogeilla – on oma Kachingle-mitalinsa. Vastakohta on sanomalehtien perinteinen, nykyinen “saat sen kaiken, haluat kaiken tai et, luet kaiken tai et” -tilausmalli.

Katsotaanpa esimerkkiä. Lehden talousblogilla on enemmän kachinglaajia kuin saman julkaisun viihdesivuilla. Julkaisija irtisanoo taloustoimittajia ja palkkaa lisää viihdekirjoittajia. Koska lukijat ovat kokeneet poliittisen sisällön tärkeäksi ja maksaneet siitä, he saattavat alkaa valittaa ja jopa vaatia julkaisua satsamaan enemmän taloussivuihin.

Myöhemmin tänä kesänä julkistettava Kachingle ei ole ainoa mikromaksu- tai lahjoitusmalli, joka yrittää luoda uutta tulovirtaa sanomalehdille. Muita samantyyppisiä ovat esimerkiksi PayyAttention,

Contenture, Inamoon ja EmanciPay. Voiko Kachinglesta tai jostakin muusta samantyyppisestä mallistatulla kestävä liiketoimintamalli journalismille? Tai voisiko se edes tarjota yhden tulovirran?

Jotta tuohon kysymykseen voi vastata, pitäisi tietää, ketkä käyttävät Kachinglea. Käyttäisinkö minä Kachinglea? Ehkä, jos ystäväni käyttäisivät sitä myös. En haluaisi tuntea itseäni ulkopuoliseksi. Se on yksi syistä, miksi liityin Facebookiin ja Twitteriin.

En myöskään halua olla pummilla matkustaja, joka ei kanna vastuutaan hyvän journalismin tukemisesta tai joka ei halua maksaa siitä, mistä kuluttaa. Maksan veroni enkä matkusta jäniksenä julkisessa liikenteessä – haluan olla hyvä kansalainen. Ja olen jopa vähän ylpeä siitä. Ja valmis kertomaan siitä julkisesti. Ehkä sama voisi päteä journalismiin?

Vapaaehtoisen maksamisen ja hyvän kansalaisuudenajatuksen  yhdistäminen on kiinnostava idea. Kachingle luo eräänlaisen omantunnon muurin journalismiin maksumuurin sijaan. Maksumuuri-mallissa (engl. paywall) lukijan on pakko maksaa päästääkseen lukemaan sisältöä netissä. Omantunnon muuri sen sijaan asettaa lukijalle paineen maksaa journalismista, koska maksamatta jättäminen rikkoisi sosiaalista normia.  Julkaisijoiden täytyy kuitenkin kouluttaa lukijoita, että tämä onnistuisi, journalisti ja mediakonsultti Steve Outing huomauttaa kolumnissaan Editor and Publisher -julkaisussa.

Tuntuu kuitenkin epärealistiselta, että universaalista juomarahakulhosta, johon Kachinglea on verrattu, voisi tulla kestävä liiketoimintamalli journalismille. Mutta ehkä se ei ole mahdotonta. Lahjoituksiin perustuvalla journalismilla on nimittäin pitkä historia monissa maissa kuten Yhdysvalloissa.

Yhdysvalloissa esimerkiksi maanlaajuinen paikallisten radioiden verkosto National Public Radio saa osan tuloistaan lahjoituksista. Tässä mallissa ne maksavat, joilla on varaa. Silti nekin, joilla ei ole varaa maksaa journalismista, pääsevät kuluttamaan journalismia. Mutta onko se reilua? Ja voisiko Kachinglen malli toimia Suomessa, jossa lahjoituskulttuuri on vieraampi kuin Yhdysvalloissa?