Tilaisuudessa julkistetaan @tanjaaitan tutkimus 10 väitettä journalismin tuhosta – ja miksi niistä ei kannata huolestua. Journalismin trendit Yhdysvalloissa vuonna 2009.

Tilaisuuden järjestää Helsingin Sanomain Säätiö.

Journalismin tulevaisuudesta keskustelemassa @heleneauramo, @mikaeljungner, @jyri ja Mikael Pentikäinen.

Helene Auramo, perustaja ja osakas Indiedays.comissa, Zipipopin toimitusjohtaja

Mikael Pentikäinen, Sanoma Newsin toimitusjohtaja

Mikael Jungner, Yleisradion toimitusjohtaja

Jyri Engeström, Googlen alumni, Jaikun perustajajäsen

Ole kuulolla, maanantaina lisää!

Sacramento Press kertoo Sacramenton, Kalifornian osavaltion pääkaupungin uutiset. Julkaisu alkoi ilmestyä netissä viime vuoden lokakuussa.

“Perustimme julkaisun, koska kaupungin päälehti Sacramento Bee ei kirjoita kaupungin asuinalueista tasavertaisesti. Myös kaupunkipolitiikka on huonolla seurannalla”, SP:n perustajajäsen ja sitä kustantavan yhtiön omistaja Geoffrey Samek sanoo.

SP:n liiketoimintamalli on tyypillinen uuden ajan paikallisille julkaisuille, joita putkahtelee eri puolille Yhdysvaltoja. Erityistä on SP:n tarjoama sosiaalinen median neuvonta paikallisille yrityksille.

“Sosiaalisen median paketti on yksi nopeiten kasvavista tulonlähteistämme”, sanoo Samek.

Yksi Sacramento Pressin toimittajista neuvoo yrityksiä, miten käyttää sosiaalisen median välineitä kuten Facebookia ja Twitteriä. Hän myös hallinnoi yritysten käyttäjätilejä sosiaalisessa mediassa.

SP:n sisältökonsepti poikkeaa perinteisestä siinä, että kansalaisavustajat tuottavat suuren osan sisällöstä. Lehden yli 600 avustajaa työskentelee vapaaehtoisvoimin eli ilmaiseksi.

Sisältöä valvoo yhteisö eli SP:n lukijat. Wikipedian tapaan lukijat voivat ilmoittaa ylläpitäjille asiattomista jutuista tai kommenteista.

SP hamuaa yhteisöä mukaan toimintaan muun muassa järjestämällä työpajoja, joissa avustajia – tai ketä tahansa asioista kiinnostunutta – koulutetaan kirjoittamisesta ja valokuvaamisesta.

SP:n palkkalistoilla on 17 työntekijää, joista osa on ammattitoimittajia. Hekin kirjoittavat juttuja, mutta myös valvovat sisältöä ja kouluttavat avustajia.

Sacramento Press on siten yksi esimerkeistä, joissa toimittajan rooli muuttuu pelkästä sisällön tuottajasta “kuraattoriksi”, sisällön järjestelijäksi ja valvojaksi.

SP:n nettisivuilla on käteviä, lukijaa hyvin palvelevia ominaisuuksia. Jokainen juttu kuuluu “juttujanaan” eli storylineen. Tämä tarkoittaa, että samasta aiheesta kirjoitetut jutut linkittyvät automaattisesti toisiinsa. Lukiessaan aiheesta kirjoitettua juttua, lukija voi klikata storylinea, ja esille tulee koko juttuhistoria.

Ominaisuus muistuttaa Googlen, New York Timesin ja Washington Postin kokeilua Living Stories. Siinä jutut järjestyvät aiheittain, jolloin lukijoiden on helppo löytää samasta aiheesta kirjoitettua sisältöä.

Samekin mukaan SP alkaa tuottaa voittoa ensi vuoden alkupuolella. Sen jälkeen SP haluaa alkaa myydä konseptiaan Yhdysvalloissa, mahdollisesti franchising-periaatteella.

Videossa Geoff Samek kertoo Sacramento Pressistä sekä journalismin ja it-tieteen näkökulmien yhdistämisestä.

Matkassa oli mutka: reissu maksaisi 10 000 dollaria. Mistä sellainen raha? Ei ainakaan pienentyvien tulovirtojen kanssa kamppailevilta lehdiltä! New York Times maksaisi juttupalkkion, mutta ei matkakuluja.

Stanfordista juuri maisteriksi valmistunut Lindsey kuuli Spot.Usista, rahoitusmallista, jossa freelance-toimittajat rahoittavat juttuprojektejaan lukijoiden lahjoituksilla.
Katso aikaisempi postaukseni Spot.Usista ja joukkorahoituksesta tästä.

Lindsey laittoi juttuideansa Spot.Usin sivuille ja esitteli ideaansa videolla. Aluksi vain hänen äitinsä ja ystävänsä lahjoittivat jutulle, ja Lindsey ajatteli, ettei projekti onnistu. Sitten New York Times kirjoitti journalismin uusista liiketoimintamalleista ja mainitsi Lindseyn hankkeen.

Lahjoituksia alkoi virrata. Juttu keräsi 6 000 dollaria kolmessa viikossa. New York Times julkaisi Lindseyn jutun, ja Spot.Us sai sulan hattuunsa: ensimmäinen NYT:issä julkaistu juttu, joka rahoitetettiin Spot.Usin kautta.

Millainen kokemus joukkorahoitus on toimittajalle? Olen haastatellut tutkimukseeni viittä toimittajaa, jotka rahoittavat juttujaan Spot.Usissa.

Ensinnäkin, julkinen “pitchaaminen” eli juttuidean myyminen suoraan yleisölle on uutta journalismissa. Perinteisessä mallissa toimittaja myy juttuideansa lehdille, ei yleisölle suoraan.

Lindseyn, ja muiden Spot.Us-toimittajien mukaan suora yhteys lukijoihin on palkitsevaa ja erittäin motivoivaa. Motivaatio on erilaista kuin perinteisessä journalistisessa prosessissa, toimittajat sanovat.

“Se on enemmän kuin ammatillisesti motivoivaa – on henkilökohtaisesti motivoivaa nähdä, että ihmiset ovat valmiita tukemaan työtäni omilla rahoillaan”, yksi toimittajista sanoo.

Toimittajat kokevat kirjoittavansa suoraan yleisölle – eivät päälliköille tai toisille toimittajille.

“Kun aloin kirjoittaa juttua, tiesin jo, mikä yleisö on. Kun kirjoitan tavallista juttua, joskus tuntuu kuin kirjoittaisi mustaan aukkoon,” Spot.Us-toimittaja sanoo.

Videossa alla Lindsey kertoo, miltä pitchaaminen julkisesti tuntuu.

Spot.Usissa toimittajien pitää myös saada kävijöitä Spot.Usin nettisivuille, että juttu saisi lahjoittajia. Osa toimittajista levittää tietoa juttuprojekteistaan sosiaalisessa mediassa kuten Facebookissa ja Twitterissä.

Näin teki esimerkiksi Lindsey, joka brändäsi itsensä GarbageGirliksi Twitterissä. Lindsey brändäsi itsensä “Roskatytöksi” (GarbageGirl), ja levitti tietoa projektistaan aktiivisesti. Hän sanoo, ettei varsinaisesti pyytänyt ketään lahjoittamaan jutulleen, mutta hän levitti tietoa projektistaan.

Osa toimittajista sen sijaan kokee juttuprojektien “kauppaamisen” epämukavaksi.

“Haluan päästä varainkeruutavoitteeseeni. Mutta toisaalta en halua lähettää sähköpostia tai laittaa Facebook-statukseksi “Hei, minulla on tämä juttuidea meneillään, harkitse lahjoittamista. Se ei tunnu luontevalta.”

“Olen toimittaja, en myyntimies”, sanoi yksi Spot.Us-toimittaja.

Toimittajille on tyypillistä vieroksua työnsä kaupallistamista tai kaupallisten termien käyttöä. Tästä kirjoittaa professori Mark Deuze.

Spot.Us-malli haastaakin toimittajien ammatti-identiteetin. Menestyäkseen Spot.Us-mallissa toimittajien on heräteltävä yhteisöä, että juttuidea saisi huomiota ja lahjoituksia.

Tämä yhteisön tavoittamisen tarve ei rajoitu vain Spot.Usiin tai joukkorahoitukseen. Deuzen mukaan luovuus ja kauppa lähentyvät toisiaan yhteiskunnassa, ja kuluttajien ja tuottajien välisistä suhteista tulee tärkeämpiä. Tämä kehitys edellyttää, että luovan alan työntekijät näkevät taitonsa, ideansa ja lahjakkuutensa myös kaupallisin termein. Journalistit perinteisesti kuitenkin arvostavat itsenäisyyttä ja toisten journalistien arvostusta enemmän kuin kaupallista vetovoimaa.

Jos Deuzen tulkinnat pitävät paikkansa, journalistien on alettava nähdä työnsä, taitonsa ja lahjakkuutensa myös kaupallisin termein.

Tämä vaatii journalisteilta uusia taitoja ja asennetta. Journalistikoulut ovat jo alkaneet vastata tähän tarpeeseen muun muassa lisäämäällä yrittäjyyden opetusta. Näissä kouluissa eivät kasva enää toimittajat, vaan journalpreneurit, eli journalistin ja yrittäjän yhdistelmät.

Lindsey puolestaan osoitti jo oivallista journalpreneur-henkeä, kun hän rohkeasti lähti mahdottomalta tuntuvaan projektiin ja saattoi sen onnistuneesti loppuun asti.

Joukkoistaminen on suomennos termistä crowdsourcing. Crowdsourcing tarkoittaa joukon viisauden – oli se tietoa, rahaa tai aikaa – hyödyntämistä erilaisiin tarkoituksiin.

Esimerkiksi sanomalehti voi joukkoistaa valokuvanhankintansa lukijoille ilmoittamalle nettisivuillaan, että juttuun Suomenlahden sinileväongelmasta tarvitaan valokuva. Kuka tahansa voi lähettää juttuun kuvan. Joukkoistaminen = kuka tahansa voi osallistua, avoin kutsu kaikille. Termistä käytetään myös suomennosta yleisöosallisuus.

Joukkovoima voi myös rahoittaa journalismia. Silloin termi on joukkorahoitus. Tunnetuin joukkorahoittamisen käyttäjä lienee Chris Albritton, amerikkalainen toimittaja. Hän rahoitti raportointiaan Irakin sodasta joukkorahoituksen avulla Back-to-Iraq-hankkeessaan.

Joukkorahoitusta käyttää myös Spot.Us, San Franciscossa ja Los Angelesissa toimiva voittoatavoittelematon järjestö.

Spot.Us toimii näin: Freelancer-toimittajat keräävät rahaa juttuprojekteilleen Spot.Usin nettisivuilla. Toimittajat esittelevät juttuideansa Spot.Usin nettisivuilla, tavoitteenaan saada yhteisö lahjoittamaan juttuidealle.

Jokaiselle jutulle on määritelty hinta, ja sivuilla kerrotaan, mistä hinta koostuu.

Sanomalehdet ja muut julkaisut voivat ostaa Spot.Usin kautta rahoitettuja juttuja. Jos juttu tulee ostetuksi, lahjoittajat saavat rahansa takaisin.

Tähän mennessä yli 800 ihmistä on rahoittanut yli 30 projektia. Keskimääräinen lahjoitussumma on yli 40 dollaria. Knight Foundationin (Yhdysvaltain Helsingin Sanomain Säätiö) rahoittama projekti aloitti vuosi sitten.

Spot.Us tuo uusia elementtejä toimittajan työhön ja journalismiin. Ensinnäkin, toimittaja myy juttuideaansa julkisesti yhteisölle. Tämä on uusi elementti toimittajan työssä – tavallisesti freelancer-toimittaja “pitchaa” eli myy juttuideansa julkaisu päälliköille, ei julkisesti kaikkien nähtävillä netissä.

Läpinäkyvyys on muutenkin tärkeä osa Spot.Usia. Toimittajat kirjoittavat juttuprojekteistaan, kun jutut ovat vielä tekovaiheessa. Lukijat voivat kommentoida, ehdottaa lähteitä ja jakaa tietoaan toimittajien kanssa. Näin journalistista prosessia avataan mahdollisimman paljon lukijoille.

Toisekseen, Spot.Us hajauttaa toimituksellisen päätösvallan siitä, millaisia juttuja tehdään. (katso blogipostaukseni aiheesta Huffington Postissa.) Lahjoittajat päättävät, millaisia juttuja he haluavat lukea. He ikään kuin äänestävät rahallaan haluamansa journalismin puolesta. Tämä vie portinvartijan roolin pois valtamedialta.

Olen tehnyt Spot.Usista tapaustutkimuksen, johon olen haastatellut Spot.Usin työntekijöitä, toimittajia ja lahjoittajia. Tarkastelen Spot.Usia esimerkkinä joukkoälyn (collective intellligence) valjastamisesta journalismin käyttöön. Kirjoitan pian lisää Spot.Usista ja joukkoälyn merkityksestä journalismissa.

Videossa Spot.Usin perustaja David Cohn antaa kaksi ohjetta, kuinka Spot.Usin kaltainen hanke kannattaa aloittaa, esimerkiksi Suomessa.

Miten löydämme liiketoimintamallin sanomalehdille?

Otetaan vanhasta mallista osat, jotka toimivat.

Näin sanoo Phil Bronstein, sisällönkehittämisen johtaja ja editor-at-large Hearst Newspapersissa. Hearst Newspapers on osa Hearst Corporationia, joka on yksi maailman suurimpia viestintäalan yhtiöitä. Yhtiö julkaisee aikakaus- ja sanomalehtiä, kuten Bronstein oli viime viikkoihin saakka myös San Franciscon valtalehden San Francisco Chroniclen päätoimittaja.

Tilausmaksut voivat Bronsteinin mukaan vielä toimia, jos lukija saa maksamalla lisäarvoa.

“Lukijat eivät maksa uutisotsikoista netissä, koska ne ovat ilmaiseksi saatavilla joka puolella. Jos San Francisco Chronicle poimii otsikot lukijalle elektroniseen kirjanlukijaan tai kännykkään, eikä lukijan tarvitse surffata esimerkiksi New York Timesin sivuille uutisia etsimään, palvelu tarjoaa lisäarvoa. Silloin lukijat saattavat maksaa tilauksesta.”

Kuulostaa iTunes-efektiltä journalismissa: Maksan siitä, että saan musiikin helposti Applen musiikkikaupasta iTunesista iPhoneeni, vaikka voisin saada samat kappaleet ilmaiseksikin. Hearst kehittää omaa elektronista kirjanlukijaansa, jota odotetaan markkinoille piakkoin, Amazonin Kindlen ja Barnes&Noblen Nookin kilpailijaksi.

Bronstein on pitkän linjan journalisti, ja hän on työskennellyt muun muassa sotareportterina eri puolilla maailmaa.

Hänen mielestään journalismi on kadottanut itsensä vuosien mittaan.

“Journalisteista on tullut vuosien mittaan liian röyhkeitä. Olemme alkaneet ajatella, että tiedämme paremmin kuin kukaan muu. Journalismi on aina tarvinnut  yleisön kumppanikseen, mutta olemme unohtaneet tämän.”

Tämä itsensä kadottaminen, ja liiketoimintamallin vanhentuminen ovat Bronsteinin mukaan johtaneet journalismiteollisuuden nykyiseen kriisiin. San Francisco Chronicle, alueensa valtalehti, on kärsinyt kriisistä pahasti.

Kriisin merkkinä alakerrasta kuuluu pauketta: Toimitusrakennusta remontoidaan. Toimituksen tiloja pienennetään, ja tiloja vuokrataan muuhun käyttöön.

Lehden omistaja Hearst Corporation yrittää pitää päänsä pinnalla uutisbisneksessä. Hearst lanseerasi vastikään uutisaggregaatti Let Me Knowin. Yhtiö yrittää puskea uusia innovaatioita markkinoille innovaatio-ohjelmansa avulla.

Bronstein on osa Hearst Corporationin Innovaatio-ryhmää. Tänä vuonna aloittanut innovaatio-ohjelma etsii ideoita journalismin kehittämiseksi, ja parhaimmat ideat saavat siemenrahaa Hearstilta. Ohjelma tekee myös yhteistyötä yliopistojen journalistikoulujen kanssa.

Videossa Phil Bronstein kertoo, millainen asenne auttaa löytämään liiketoimintamallin journalismille.

Craig Newmark istuu lempikahvilassaan San Franciscossa. Hänellä on edessään paketillinen kuivattua kananrintaa. Se on lahjani Newmarkille – tiedän hänen kiintymyksensä koiriin, ja koirat rakastavat kananrintaa.

Newmark on Craigslistin, maailman suosituimman luokiteltujen ilmoitusten sivuston perustaja. Hänet tunnetaan myös muun muassa hyväntekijänä ja vapaan internetin puolustajana. Joidenkin mielestä Craigslist on tuhonnut journalismiteollisuutta, koska luokitellut ilmoituksen ovat siirtyneet Craigslistiin ja lehdet ovat menettäneet tuloja.

Newmark on neuvonantajana monessa journalismiin liittyvässä projektissa, ja hän on viime aikoina pohtinut journalismin tilaa julkisuudessa.

Kuunnellaan, mitä hänellä on sanottavaa journalismin tulevaisuudesta.

“Sanot usein, etä luottamus on muotia journalismissa, että kaiken pitää perustua luottamukseen. Mitä tarkoitat?” kysyn Newmarkilta.

“Me kaikki haluamme uutislähteen, jonka juttuihin voimme luottaa. Näen liian paljon juttuja, joiden tarkoitus on johtaa lukijoita harhaan. Olen väsynyt siihen”, hän vastaa.

Hänen mielestään lehdet haastattelevat liian usein ihmisiä, joiden tehtävä on johtaa ihmisiä harhaan – haastateltavina on lobbareita ja eturyhmien edustajia.

“Olen jutellut toimittajien kanssa ohjelmien jälkeen, ja he tietävät, että eturyhmän ihminen oli siellä johtaakseen ihmisiä harhaan.”

“Mitä asialle voi tehdä?” kysyn.

“Puhua siitä. Löytää uutislähteitä, jotka ovat läpinäkyviä ja rehellisiä”, hän vastaa.

“Mutta uskotko, että journalismi voi olla objektiivista? Eikö objektiivisuus ole jo historiaa journalismissa?” kysyn.

“Journalistinen objektiivisuus on epäonnistunut. Journalistisen objektiivisuuden mukaan on okei haastatella ihmisiä, joiden tiedetään valehtelevan.”

“Ketkä tietävät että valehdellaan?”

“Toimittajat. He tietävät eturyhmistä, ihmisistä, joille maksetaan siitä, että he valehtelevat. Kuten vakuutusyhtiöistä tai isoista teleyrityksistä tiedetään, että ne valehtelevat. Tiedetään, että se on valetta, koska tutkiva journalismi asian osalta on suoritettu ja faktat ovat julkisuudessa.”

Tämähän muistuttaa vihreiden entisen puheenjohtajan Osmo Soininvaaran ajatuksia. Soininvaara puhui joitakin vuosia sitten usein siitä, miten suomalainen journalismi laittaa juttuihin kaksi epätasa-arvoista asiaa rinnakkain: totuuden ja epätoden.

Millaisiin juttuihin Craig Newmark sitten on tyytyväinen? Riittääkö, jos jutussa on kaksi näkökulmaa rinnakkain?

“Ei, jos toinen näkökulmista on epärehellinen, koko juttu on epärehellinen eikä se ole objektiivista, ainakaan uutistenkuluttajan mielestä. Objektiivisuus on reiluutta, eikä journalismi ole reilua, jos joku osapuoli valehtelee.”

Miten journalismi on joutunut tälläiseen alennustilaan?

“Faktojen tarkistaminen on kallista. Nettijulkaisemisen luonne luo myös oman paineensa. Jotkin julkaisut, kuten teknologiablogi TechCrunch, ajattelevat että läpinäkyvyys on uusi objektiivisuus. Se on yksi objektiivisuuden malli.”

Newmark sanoo, että hän kertoo avoimesti omista sitoumuksistaan ja puolueellisuudestaan.

“Sanon esimerkiksi, että olen vapaamielinen pragamatisti. Se tarkoittaa, että olen libertaari, joka on altistunut suurelle määrälle todellisuutta, joskus surullista todellisuutta.”

Newmark lukee uutisensa mikroblogi Twitteristä, Newshour-televisio-ohjelmasta, RSS-syötteistä, New York Timesistä. Poliittiset uutiset hän kerää muun muassa Huffington Postista, InstaPunditista and Political Wiresta.

Parhainta työtä faktojen tarkistamisessa tekevät hänen mielestään television poliittiset satiirit DailyShow ja Colbert Report.

“Mitä mieltä olet syytöksestä, jonka mukaan Craigslist on syössyt journalismin tuhoon?” kysyn.

“Se on urbaani legenda. Ihmiset, jotka ymmärtävät journalismin bisnespuolen, ei väitä että Craigslist olisi suuri tekijä tilanteessa. Esimerkiksi Martin Nisenholtz New York Timesistä sanoi tämän jo vuosia sitten.”

“Ja lehdet olisivat voineet itse keksiä Craigslistin myös itse, jos olisivat halunneet”, sanon.

“Tiedän julkaisuja, joissa sitä ehdotettiin 10 vuotta sitten, mutta ei heitä kuunneltu”, Newmark sanoo.

“Millaisia innovaatioita journalismiteollisuuden pitäisi tehdä nyt?”

“En tiedä, tarvitseeko niiden innovoida ollenkaan niin paljon. Niiden pitää tarkistaa faktat. Niiden pitää myös saada apua lukijoiltaan uutisten valvomisessa ja valikoimisessa.”

Newmark alkaa puhua musiikkibisneksestä.

“Levy-yhtiöt ovat tottuneet jakamaan musiikin kuluttajille. Mutta nyt internet tekee sen. Levy-yhtiö auttaa artistia levyttämään. Mutta nykyisin myös monilla tietokonetyökaluilla voi äänittää. Levy-yhtiöiden tehtävä on ollut paikantaa ja myydä lahjakkuutta. Mutta jos musiikkikriitikot, fanit ja kuluttajan ystävät auttavat valitsemaan musiikin, tarvitaanko levy-yhtiöitä? Siinäpä haaste.”

“Minkä tahansa median pitää valvoa ja valikoida sisältöä. Jonkun pitää auttaa valikoimaan mitä lukea. Sisältö pitää toimittaa kuluttajille. Jos jokin osapuoli ei tuota lisäarvoa prosesissa, ei siinä paljon ole tulevaisuuden bisnesmallia”, hän jatkaa.

Vielä yksi kysymys: Miksi emme alkaisi julkaista uutisia Craigslistilla? Loistava jakelukanava, kymmeniä miljoonia käyttäjiä.

“Ajatus on kiehtova, mutta asiakkaamme eivät ole pyytäneet sitä. Me teemme, mitä asiakkaamme pyytävät ja näyttävät haluavan.”

Newmark haukottelee.

“Olenko noin tylsä?” kysyn.

“Et, mutta tarvitsen kofeiinia. Minun pitäisi pitää mukanani suklaapäällysteisiä kahvipapuja – ne pitävät hyvin hereillä eikä niitä voi syödä liikaa.”

Videossa Newmark pohtii innovaatioiden tarvetta journalismissa.

Olisitko sinä valmis maksamaan mahdollisuudesta kertoa julkisesti, millaista journalismia luet?

Kyllä olet, uskoo kalifornialainen kasvuyritys Kachingle ja joukko muita samantyyppisiä maksujärjestelmiä.

Kachingle toimii näin: Julkaisija ottaa Kachinglen maksumallin käyttöön julkaisunsa internetsivuille. Kachingle näkyy sivuilla pienenä mitalinkaltaisena ikonina. Jos lukija haluaa maksaa sisällöstä, hän klikkaa Kachingle-mitalia. Silloin hänestä tulee Kachinglen käyttäjä eli kachinglaaja. Hän maksaa viisi dollaria kuukaudessa, ja viidellä dollarilla hän saa lukea niin monta Kachinglea käyttävää nettisivua kuin haluaa. Kun lukija ryhtyy kachinglaajaksi, hänen nimensä ilmestyy julkaisun nettisivulla olevaan kachinglaajien nimilistaan.

Mutta miksi kukaan maksaisi uutisista, jos he voivat saada samat uutiset ilmaiseksi netistä?

“Koska lukija haluaa lähettää julkisesti sosiaalisia signaaleja sisällöstä, jota he lukevat”, Cynthia Typaldos, Kachinglen johtaja ja perustaja, sanoo.

Toisin sanoen, kun lukija käyttää Kachinglea, hän kertoo maailmalle: “Tällainen olen siltä osin, millaisia uutisia luen.”

“Kyse on kunniasta sekä persoonan, eräänlaisen online-minän rakentamisesta internetissä. Offline-maailmassa eli netin ulkopuolella ihmiset luovat persoonaansa autoilla, matkakohteilla ja kirjavalinnoilla. Nykyisin ihmiset luovat ja jakavat persoonaansa netissä, ja kachinglaajaksi tuleminen on osa tätä persoonaa”, Typaldos sanoo.

Sitä paitsi, Typaldos huomauttaa, osa lukijoista on valmis maksamaan journalismista. Hän siteeraa kahta mielipidemittausta. Toisen on tehnyt Der Spiegel, saksalainen aikakauslehti. Kyselyn mukaan 30 prosenttia Spiegelin lukijoista voisi maksaa journalismista netissä. Toisen mittauksen on tehnyt norjalainen julkaisu Dagbladet.no, ja tuloksen mukaan 20 prosenttia lukijoista on valmis maksamaan sisällöstä Kachinglen kautta. Jos näin suuri osuus lukijoista on halukkaita maksamaan, ja he todella maksavat, paine saa muutkin lukijat halukkammaaksi maksamaan, Typaldos sanoo.

Kachingle on ilmainen julkaisijoille. Kachingle saa 20 prosenttia lukijan maksamasta viidestä dollarista. Loput viidestä dollarista menee julkaisijoille. Osuus jakautuu kachinglaajan käyttämien sivustojen kesken sen perusteella, kuinka monena päivänä lukija käy sivuilla.

Kachinglen käyttö maksaa lukijalle – ainakin aluksi – viisi dollaria kuukaudessa. Summa on sama, kävi lukija sitten 20 tai 200 uutissivustolla kuukaudessa. Maksu pysyy samana, kävi lukija suurilla, tunnetuilla sivustoilla tai pienten, paikallisten lehtien sivuilla.

Maksu on kaikille ja kaikesta sama, koska Kachinglen käytön pitää olla mahdollisimman yksinkertaista, Typaldos sanoo.

“Emme halua Kachingleen henkistä toimitusmaksua. Toisin sanoen, Kachinglen kautta on äärimmäisen helppoa maksaa. Kun summa on aina sama eikä sille ole vaihtoehtoja, lukijan ei tarvitse miettiä, kuinka paljon hän haluaa maksaa”, Typaldos sanoo.

Kuulostaa järkevältä. Kun olet ollut lahjoittamassa rahaa, kuinka monta kertaa olet jäänyt jumiin vaiheeseen, jossa pitäisi päättää, kuinka paljon haluat lahjoittaa? Kysymykset kuten “Paljonko minun pitäisi maksaa? Onko tämä summa tarpeeksi? Onko minulla varaa tähän?” voivat jumittaa lahjoitusprosessin.

Kachinglen tasamaksumalli poikkeaa perinteisistä sanomalehden tilaajamaksukäytännöistä. Perinteisesti maanlaajuisten lehtien tilaaminen postilaatikkoon kannettuna on maksanut enemmän kuin paikallisten sanomalehtien tilaaminen. Kachinglen kautta journalismin lukeminen netissä maksaisi aina saman verran, oli lehti millainen tahansa. Tai oli sisältö millaista tahansa – viihdettä, kansainvälisiä uutisia tai analyysiä.

Kachinglen tasamaksuperiaate muistuttaa hieman kommunismia: sama palkka kaikille, työtehtävästä riippumatta. Kachinglen tapauksessa periaate kulkee malliin: sama maksu, oli journalismi millaista tahansa.

Mutta sopiiko Kachinglen tasamaksumalli todella journalismiteollisuuteen? Esimeriksi tutkiva journalismi tulee usein kalliimmaksi kuin viihdejournalismi. Eikö olisi reilua maksaa enemmän tutkivasta journalismista?

Kachingle saattaa myöhemmin muuttaa tasamaksumallinsa ja tarjota useampia maksuvaihtoehtoja. Kachinglen tavoite on nostaa maksu 30-40 dollariin kuukaudessa. Tämä tehdään Typaldoksen mukaan lähettämällä kachinglaajalle viestejä, sosiaalisia signaaleja, muiden kachinglaajien journalismin kulutuksesta. Lukijat saavat esimerkiksi tällaisia viestejä: “Käyt kymmenellä uutissivustolla kuukaudessa. Yleensä kaltaisesi lukijat, jotka käyvät kymmenellä uutissivustolla kuukaudessa, maksavat 20 dollaria kuukaudessa. Maksatko sinä 20 dollaria?”

Kachinglen maksumalli voisi vaikuttaa julkaisubisneksen rahavirtojen läpinäkyvyyteen. Kachinglen kautta maksetut summat ovat julkisia, koska tulo, jonka sivusto saa yhdeltä kachinglaajalta, näkyy sivuilta. Näitä summia ynnäämällä kuka tahansa voi nähdä, kuinka paljon tietty sivusto tekee rahaa. Jos kachinglaajan maksamasta viidestä dollarista menee esimerkiksi 1.52 dollaria New York Timesin Bits-blogille, summa näkyy Bits-blogin sivuilla.

Tämä läpinäkyvyys voi johtaa lukijoiden valtaistumiseen. Lukijat haluavat lisää sananvaltaa siitä, miten heidän rahojaan käytetään. Vähän samaan tapaan kuin äänestämisessä: kun äänestät poliitikkoa, haluat, että poliitikolla on sananvaltaa puolueessa. Jos puolue ei käytä antamaasi valtuutusta hyvin, joko valitat tai viet äänesi muualle.

Kachinglen avulla lukija voi myös tukea juuri haluamaansa osaa julkaisusta, koska julkaisun jokaisella sivulla – talousuutisilla, kulttuuriuutisilla, blogeilla – on oma Kachingle-mitalinsa. Vastakohta on sanomalehtien perinteinen, nykyinen “saat sen kaiken, haluat kaiken tai et, luet kaiken tai et” -tilausmalli.

Katsotaanpa esimerkkiä. Lehden talousblogilla on enemmän kachinglaajia kuin saman julkaisun viihdesivuilla. Julkaisija irtisanoo taloustoimittajia ja palkkaa lisää viihdekirjoittajia. Koska lukijat ovat kokeneet poliittisen sisällön tärkeäksi ja maksaneet siitä, he saattavat alkaa valittaa ja jopa vaatia julkaisua satsamaan enemmän taloussivuihin.

Myöhemmin tänä kesänä julkistettava Kachingle ei ole ainoa mikromaksu- tai lahjoitusmalli, joka yrittää luoda uutta tulovirtaa sanomalehdille. Muita samantyyppisiä ovat esimerkiksi PayyAttention,

Contenture, Inamoon ja EmanciPay. Voiko Kachinglesta tai jostakin muusta samantyyppisestä mallistatulla kestävä liiketoimintamalli journalismille? Tai voisiko se edes tarjota yhden tulovirran?

Jotta tuohon kysymykseen voi vastata, pitäisi tietää, ketkä käyttävät Kachinglea. Käyttäisinkö minä Kachinglea? Ehkä, jos ystäväni käyttäisivät sitä myös. En haluaisi tuntea itseäni ulkopuoliseksi. Se on yksi syistä, miksi liityin Facebookiin ja Twitteriin.

En myöskään halua olla pummilla matkustaja, joka ei kanna vastuutaan hyvän journalismin tukemisesta tai joka ei halua maksaa siitä, mistä kuluttaa. Maksan veroni enkä matkusta jäniksenä julkisessa liikenteessä – haluan olla hyvä kansalainen. Ja olen jopa vähän ylpeä siitä. Ja valmis kertomaan siitä julkisesti. Ehkä sama voisi päteä journalismiin?

Vapaaehtoisen maksamisen ja hyvän kansalaisuudenajatuksen  yhdistäminen on kiinnostava idea. Kachingle luo eräänlaisen omantunnon muurin journalismiin maksumuurin sijaan. Maksumuuri-mallissa (engl. paywall) lukijan on pakko maksaa päästääkseen lukemaan sisältöä netissä. Omantunnon muuri sen sijaan asettaa lukijalle paineen maksaa journalismista, koska maksamatta jättäminen rikkoisi sosiaalista normia.  Julkaisijoiden täytyy kuitenkin kouluttaa lukijoita, että tämä onnistuisi, journalisti ja mediakonsultti Steve Outing huomauttaa kolumnissaan Editor and Publisher -julkaisussa.

Tuntuu kuitenkin epärealistiselta, että universaalista juomarahakulhosta, johon Kachinglea on verrattu, voisi tulla kestävä liiketoimintamalli journalismille. Mutta ehkä se ei ole mahdotonta. Lahjoituksiin perustuvalla journalismilla on nimittäin pitkä historia monissa maissa kuten Yhdysvalloissa.

Yhdysvalloissa esimerkiksi maanlaajuinen paikallisten radioiden verkosto National Public Radio saa osan tuloistaan lahjoituksista. Tässä mallissa ne maksavat, joilla on varaa. Silti nekin, joilla ei ole varaa maksaa journalismista, pääsevät kuluttamaan journalismia. Mutta onko se reilua? Ja voisiko Kachinglen malli toimia Suomessa, jossa lahjoituskulttuuri on vieraampi kuin Yhdysvalloissa?

Yhä useampi saa uutisensa sosiaalisen median kuten Twitterin ja Facebookin kautta. Sieltä Googlen tuotepäällikkö, mikrobloggausalusta Jaikun perustaja Jyri Engeströmkin kerää uutiset, ystävien ja tuttavien lähettämistä uutislinkeistä.

“Valitsen uutiset lähettäjän perusteella. Jos linkin on lähettänyt ihminen, jota arvostan ja johon luotan, silloin yleensä menen katsomaan, mikä se uutinen on”, Engeström sanoo.

Journalismin liiketoimintamallit ovat murroksessa. Murros – tai kriisi – näkyy erityisen selvästi Yhdysvalloissa, jossa lehtiä lopetetaan ja toimittajia irtisanotaan.

Kriisi pähkinänkuoressa: tilaajat vähentyvät, uutiset ovat jaossa ilmaiseksi internetissä, mainonta internetissä ei tuota kustantajille niin paljon kuin mainonta painetussa lehdessä.

Samalla yleisö on ehkä suurempi kuin koskaan. Uusia julkaisuja perustetaan internetiin, blogit keräävät lukijoita. Piilaakso pullistelee media-alan kasvuyrityksiä, jotka ovat vakuuttuneet löytäneensä keinon tehdä rahaa journalismilla.

Jos Engeströmin ennustus käy toteen, uutisteollisuus kohtaa haasteen: kuinka tuottaa sisältöä, jonka julkaisemisesta ihmiset ovat valmiita maksamaan?

Mutta Engeströmin ajatuksessa on myös uusi mahdollisuus tehdä rahaa journalismilla – tai paremminkin tehdä rahaa tavoilla käyttää uutisteollisuuden tuottamaa sisältöä.

Tämä postaus on ensimmäinen Uutiskaupassa. Uutiskauppa on osa tutkimusprojektia, jossa tutkin uutisteollisuuden murrosta ja journalismin tulevaisuutta erityisesti Yhdysvalloissa. Lisää tutkimuksesta tässä.

Tervetuloa osallistumaan keskusteluun journalismista ja jättämään Uutiskauppaan kommenttisi!